Tapaamisessa ahdistaa.
Keskustelukumppani on toistuvasti sanonut Armi eikä Armin. Ystäväni mainitsee
jutellessamme kuuluvasti nimeni, mutta keskustelija jatkaa. En ole varma,
ymmärtääkö hän tätä juttua. Ja kaikkein vähiten haluaisin lähteä avaamaan sitä tuntemattomalle
kovin syvällisesti.
Joskus otankin aiheen
esiin, jos se tuntuu tärkeältä itseni kannalta. Silloin kysytään, että milloin
sinusta alkoi tuntua tuolta. Se on kysytty nyt monta kertaa, eikä minulla ole
vieläkään kunnollista vastausta. Mistä minä tiedän, miltä mikään muu kuin tämä
tuntuu! Ja kaiken lisäksi, eiväthän nuo tyypit itse edes tiedä, mitä tämä
tarkoittaa.
Jotkut kohtaamiset ovat
kivoja: vai niin, ookoo, mitenkäs tää hoidettais nyt parhaiten? Niistä tulee
hyvä mieli; tuntuu, että ehkä tästä selvitäänkin. Mutta sitten on ikäviä
kohtaamisia. Ikävien kohtaamisten aikuiset eivät tajua, että silloin pyydetään
anteeksi kun mokataan eikä ruveta kiemurtelemaan. Juuri tällaiset
kiemurtelijaihmiset ovat kaikkein ikävimpiä. He ymmärtävät vain sellaista,
minkä pystyy näkemään. Ja kuitenkin he ovat samanlaisia kuin huonot maalarit:
he maalaavat sen, mitä ajattelevat olevan edessään eivätkä katso tarkemmin, ja
juuri siksi heidän kuvansa ovat pielessä.
Minä olen pitänyt
runoista pienestä pitäen; siksi tämäkin teksti on tällainen. Olen pahoillani,
jos tyyli on aiheelle epäsovelias, mutta runous on turvallista. Ja kirjoittaa
nyt runo itsestään – sellaista minä en olekaan koskaan tehnyt, vaikka toisaalta
kaikki runot kertovat kirjoittajastaan. Joka tapauksessa on aika siirtyä
aikaisempiin vaiheisiin, niihin, joissa minusta alkoi niinsanotusti ”tuntua
siltä”.
”Se” ei koskaan ole ollut
sen suurempi juttu. Sehän on loppujen lopuksi aika pieni osa elämää ja
olemista. Enhän minä nyt joka päivä vaivaa sillä mieltäni, vaikka se onkin
usein ajatuksissa. Se on vähän kuin joku kummallinen olento, joka jonakin
päivänä ilmestyi olkapäälle ja jota on oppinut sietämään elämän aikana. Joskus
sitä hädin tuskin huomaakaan, mutta kyllä se toisaalta on koko ajan siinä.
Joskus se on nälkäinen, jopa niin nälkäinen että itku meinaa tulla, mutta
mieltäni rohkaisee tieto siitä, että kohta minä ja otus olemme sama henkilö.
Mutta minähän lupasin kertoa teille aiemmista vaiheista, ja tässä sitä vain
porskutetaan eteenpäin.
Haluaisi pystyä
selvittämään, mistä kaikki alkoi. Lukuisista yrityksistä huolimatta se ei
kuitenkaan ole mahdollista, enkä usko, että sillä on hirveästi merkitystäkään.
Kuitenkin jossakin kuudennen ja seitsemännen luokan välimaastossa aloin
ymmärtää sitä hitusen enemmän. Hetken kuluttua osasin jo nimetä sen. Se oli
helpottava kokemus, se teki kaikesta selkeämpää. Mutta samalla se teki kaikesta
vaikeampaa.
Joskus tein listan
asioista, mitä transsukupuolinen ei voi tehdä helposti: käydä vessassa,
matkustaa, urheilla, vaihtaa vaatteita, tavata uusia ihmisiä, käydä lääkärissä,
käydä koulua, perustaa perheen. Listan tekeminen oli huono idea, koska se teki
enemmän pahaa kuin hyvää. Tulin tosi surulliseksi ja ajattelin, ettei tästä
mistään nyt voi tulla mitään. Vaan kyllä vain voikin, kuten tulemme huomaamaan.
Kaikki nuo asiat nimittäin voi tehdä,
vaikka se olisikin vaikeaa: urheilussa voi valita ymmärtäväisen seuran,
koulussa voi vaatia erillistä pukutilaa ja asianmukaista kohtelua, matkatessa
voi selvittää asioita etukäteen. Vessaankin voi pyytää kaverin mukaan tai
käyttää yhteisvessaa. Haluan tässä sanoa, ettei sen tarvitse tuhota kaikkea.
Tajusin sen ja nykyään olen hirveän onnellinen. Siihen meni pitkän aikaa, mutta
kyllä se siitä vielä iloksi muuttui. Koko yläkoulu tosin meni epätoivoon ja
murehtimiseen. Koska en ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi erityisemmin
pitänyt yläkouluajoistaan, en usko, että menetin paljoakaan.
Minä toivon kovasti, että
joku saa tästä tekstistä iloa. Kirjoitustyylini voi säikyttää osan pois kesken
kaiken, mutta se on myös ihan okei, koska tiedän, että on myös paljon sellaisia
ihmisiä, jotka tykkäävät lukea minun juttujani. Runotyttöjä ja poikia ja muita.
Kaikkea tärkeää en mitenkään saa mahtumaan tällaiseen lyhyeen tekstiin, mutta
toivottavasti edes osan. Kaiketi minä halusin sanoa, että älkää antako sen
estää teitä. Lukekaa ja kirjoittakaa kaikenlaisia juttuja. Liikkukaa hyvillä ja
mukavilla tavoilla. Olkaa ystävienne kanssa ja saakaa myös uusia ystäviä. Minä
lupaan, että niitä ei haittaa.
Kirjoittaja: Armin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti